Onko pyöräseikkailumme onnistumisen suurin uhka jyrkät ylämäet? Vai vaihteiston hajoaminen Lapin erämaassa? Vai vastatuuli ja rankkasade? Vastaus: ei mikään näistä, vaan kaksi pehmoista takamusta. (Liian pehmoista.)
Minulla on muutaman viime vuoden aikana ollut käytössäni neljä eri satulaa, jotka ovat kaikki olleet eri tavalla epämukavia. Ja ei, mikään niistä ei ollut sellainen ihanan leveä mummosatula, jossa on alla vieterit. Kaupunkipyörässäni, Lekan kirpparilta löytämässä Tunturi Ponissa, on mukava vieterisatula, mutta pidemmillä reissuilla leveä satula hiertää reisiä. Siispä pitkän matkan pyörään laitetaan kapeampi satula, johon kuulemma tottuu kun pyöräilee enemmän. Minä kun olen tänä kesänä ajanut vasta noin 1 000 km niin en ole vielä tottunut.
Siispä pahimmat irvistykset eivät suinkaan väänny naamalleni ylämäissä, vaan aamuisin ensimmisillä polkaisuilla. Tällä hetkellä istun erityisesti naisille suunnitellulla geelisatulalla, jossa on keskellä anatomisesti muotoiltu reikä. Tietysti epämukava kuin mikä. Eilen kallistimme satulaa, tänään siirsimme sitä eteenpäin - ehkä huomenna nappaan yksinkertaisesti tyynyn alleni leirintäalueen mökistä.
Mutta myönnettäköön, että tottumisteoriassa voi olla jotain perää, koska tänään totesimme molemmat, että ahteriimme ei sattunut ihan niin paljon kuin eilen. Huomenna on edessä jännittävä hetki, kun takapuolet on voideltu vaseliinilla ja puettu pehmustettuihin pyöräilyhousuihin ja hyppäämme taas satulaan. Lupaan pitää teidät ajan tasalla!
Kaisa
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
2 comments:
Voi pylly!
Tsemppiä polkuiluun!!Ja kokemuksesta voisin sanoa että kyllä se takamus satulaan tottuu..ennemmin tai myöhemmin! ;) Ja kiitos kirjoistasi..olen ne tainnut jo lukaista läpikin vuorokauden aikana, ainakin puolitoista kertaa.. Ihania ovat! Taidan olla fani! :) Seija
Post a Comment