Ajatuksemme oli pitää tänään kevyt päivä, ihan jo siitäkin syystä ettei ollut mitään mieltä lähteä repimään yhdeltä istumalta taas 140 kilometriä. Se sattui nimittäin olemaan etäisyys Kemijärvelle. Katsoimme jo ajoissa että Suomutunturin kupeessa oli leirintäalue, ja sinne matkaa pyöreät sata. Säätiedotuskin oli luvannut sadetta, joten mitä sitä itseään kiduttamaan.
Kun yhdentoista maissa kuitenkin olimme tulleet jo päältä 40 kilometrin, alkoi laskin päässäni suorittaa vääjämättömiä laskutoimituksiaan. Jos olimme edenneet näin hyvin näin lyhyessä ajassa, niin sehän merkitsisi että...
Varovasti ehdotin Kaisalle että mitä jos katsottaisiin minne ennätetään. Hiukan varovasti (yllätyksekseni) Kaisakin myönteli että vapaapäivä oli tehnyt tehtävänsä, ja mikäs tässä rullaillessa. (Kaisa ei koskaan oikein itse uskalla ottaa puheeksi myönteisiä pyöräilykokemuksiaan, sillä hän pelkää että jos minua hiukankin rohkaisee, niin otan projektikseni 24 tunnin pyöräilyn vailla taukoja.)
Mikä erikoista Kuusamo–Kemijärvi etapissa on se että se vaikuttaa olevan lähes kokonaan alamäkeä. Ja välillä jopa reiluja sellaisia. itse rekisteröin huippuvauhdiksi päältä 45 km/h, jolloin aloin painaa jarrua – kärry kun ei oikein niin haipakasta menosta perusta.
Plus että kaikkialla vapaasti sompailevat porot ovat jo tuossa vauhdissa varsin todellinen riski. Ne kun ovat ainakin etelän miehelle täysin arvaamattomia. Voin vakuutaa että oli kuumottavaa ohittaa parin metrin päästä eräskin yksilö jonka sarvet olivat vähintään kuusivuotiaan lapsen kokoiset.
Ohituksen jälkeenkin sitä löysi itsensä vilkuilemassa olkansa yli peläten että rotjake lähtisi seuraamaan. Tällä kertaa Olmo oli kuitenkin poroja vikkelämpi.
Maisemat muutuivat hienoista upeiksi, mutta en edes yritä kuvailla niitä, tietäen että sanat vain latistaisivat kokemuksen. Mutta sen sanon että Mooseksen Kurun lasku oli kokemus jonka soisin jokaiselle.
Saavuimme kuuden pintaan hostellillemme, jossa meidät vastaanotti kaksi maailman epäkiinnostuneinta naishenkilöä. Hymyä heistä ei saanut puristettua, ja jopa käytännön asioista kysyminen näytti tuottavan neideille tuskaa. Palveluala oli selvästikkin kummankin kutsumus!
Päivän kohokohta odotti kuitenkin vasta illalla. Pitkän lenkin jälkeen Kaisa palkitsi meidät kummatkin reilulla annoksella vastapaistettuja lettuja sokerin ja mansikoiden kera. Voin taata ettei mikään maistu niin hyvältä 140 kilometrin jälkeen!
Ken ei usko voi itse kokeilla.
Leka
1 comment:
Kun laittaa kärryn nivelen hiukan tiukaksi, niin kärryn meno vakautuu kummasti. Itse en ole Bob Yakin kanssa alamäissä jarrutellut ja hengissä on selvitty. Kiltisti se on perässä tullut jopa 65km/h vauhdissa.
Post a Comment