11 tuntia myöhemmin

Tuntuu kun aamusta olisi ikuisuus. Kun nyt istun kirjoittamassa tätä suihkunraikkaana vatsa täynnä pastaa on kun eri ihminen olisi taistellut maantiellä. Ainoana pienenä muistutuksena siitä että se todella olin minä joka istui satulalla koko matkan on hiukan hiertynyt takapuoli ja suunnaton väsymys.

Lähdimme siis liikkeelle noin yksitoista tuntia sitten. Kello yhdeksältä. Joskin tähän aikaan saa suhtautua hiukan varauksellisesti, sillä alkupäässä on aina hiukan säätämistä. Jokin laukku ei ole hyvin, vaatetta on joko liikaa tai liian vähän. Ja niin edelleen.

Mutta päivän tapahtumiin. Hyvin levänneinä (ihme mitä vajaan sadan kilometrin lenkki tekee yöunille...) heräsimme Ahdintiellä seitsämän aikoihin, ja pakkasimme kuivumassa olleet tarvikkeemme takaisin paikoilleen. Suureksi iloksemme kaikki varusteemme olivat kuivuneet. Minkä kesä kastelee sen sauna kuivattaa...

Aamiaiseksi söimme vauvaruokaa, eli isot annokset muromysliä kuuman maidon kera. Jostain syystä kuumaa kykenee syömään enemmän kuin kylmää, ainakin ryhmämme jäsenten empiirisen kokemuksen perusteella.

Reittimme kulki tänään Hollolasta Lahden kautta Heinolaan, josta jatkoimme erinäisiä mutkikkaita teitä päämääräämme Pertunmaalle.

Eräs mutkikkaimmista teistä jotka tänään kohtasimme olikin juuri parikymmentä kilometriä Pertunmaata ennen. Pyöräilimme kaikessa rauhassa mukavaa pientä sivutietä kun näimme kyltin jossa ilmoitettiin että pyörätie Mikkeliin kääntyi oikealle. Näin ollen mekin käännyimme.

Yllätyksemme oli suuri kun vajaan 50 metrin jälkeen löysimme itsemme pienteolisuushallin pihalta, jonka päädyssä kulki noin nelisenkymmentä senttiä leveä asvalttikaistale joka ilmoitettiin pyörätieksi. Sillä lisähuomautuksella, ettei kyseinen kaistale kuulunut talvikunnossapidon piiriin.

Jos kaistaleen leveys oli lyhyt, niin ei ollut sen pituuskaan hääppöinen. Sillä jo neljän metrin jälkeen se päättyi vitostielle. Vitostien lyömätön etu pyöräilijälle on se että se on sekä vilkkaasti liikennäity, että vauhdikkaasti liikkennöity. Rekat kiitivät kilpaa ohi satanen lasissa, meidän ihmetellessä mitä tehdä.

Peruuutimme takaisin tielle jolta tulimme, tultuamme siihen tulokseen että ehdotettu reitti oli jonkun huono pila.

Mutta edettyämme alkuperäistä tietämme kilometrin tuli selväksi ettei sekään ollut vievä meitä sinne minne olimme menossa. Eli paluu Mikkeliin kulkevalle "pyörätielle".

Odotellessamme tovin "pyörätien" päässä tuli taukosi liikenne hetkeksi, ja varsin hitaasti mutta vähintään yhtä tyylittömästi työnsimme pyörä-kärry yhdistelmäämme toiselle puolelle vitostietä. Sitä pitkin sitten poljimme noutajaa odotellen muutamisen kilometriä, ennen kuin oikealle kääntyi meille huomattavasti mielekkäämpi tie.

Selvisimme siis hengissä vitostien koettelemuksista, vaikka henkiset arvet tulevat näkymään vielä kauan.

*

Muita kohokohtia päivän varrelta oli muun muossa ruokailu Heinolan Sparin kuistilla, sekä samaisessa paikassa tapaamamme paikallinen mummo. Vanha rouva intoutui kovastikin nähdessään peräkärrymme, ja iskimmekin siinä hetken juttua. Kuullessamme päämäärästämme hänen kasvoillaan näkyi hetken ajan epäuskova ilme, mutta jo heti seuraavassa lauseessa hän toivotti meille luojan lykkyä matkaan.

Tällaiset pienet tapahtumat antavat suunnatonta energiaa silloin kyn ylämäet tuntuvat ylivoimaisilta, ja koko hankkkeen järkiperäisyyttäkin rupeaa pohtimaan.

Ja ei tule väheksyä sitäkään voiton tunnetta kun 99 kilometrin jälkeen näkee majapaikan jossa saa viettää yön! Kuten saksalaiset tapasivat sanoa "am Ende steht der Sieg!" - lopussa on voitto.

Leka