Etelän ahdistus

Asia joka on aina kotoa asti on vaivannut minua on niin kutsuttu etelän ahdistus. Se tarkoittaa että aamulla kun olemme päättäneet määränpämme ajattelen että sinne saapuessamme ollemme jo melko pitkällä. Tarkoitti se siten Pertunmaata, Kajaania tai Ivaloa.

Mutta illalla karttaa katsoessani huomaan aina kauhukseni että olemme yhä ihan etelässä. Ei tällä tahdilla jäämerelle päästä. Sitten laskeskelen mielessäni päiviä, ja pohdin pitäisikö päivämatkoja kasvattaa. (Tässä vaiheessa Kaisa yleensä vetää hätäjarrusta). Minun on nähtävä Jäämeri!

Kaisan serkku Sirkku kertoi Kajaanissa olessame paikallisesta miesporukasta joka lähti hiukan vastaavalle retkelle Jäämerta kohti. Tosin muutamin eroin. Ensinnäkin heillä oli meihin porvoolaisiin maantieteelisesti hienoinen etulyöntiasema, sillä he asuivat Sotkamossa. Toinen ero oli se että heidän ei tarvinnut käyttää lihasvoimia, sillä he liikkuivat moottorikelkoilla. (Niin, siis ajankohta johon tarina sijoittuu on siis talvi, vaikkakin lehtien mukaan täällä moottorikelkoilla kesäisinkin ajellaan.)

Matka sujui ilmeisesti rattoisasti, mutta kymmenisen kilometriä ennen Jäämerta ilmen ongelma. Lumipeite loppui.

Ja kun kelkkojakaan ei uskallettu jättää vartioimatta, niin jäljelle jäi vain yksi vaihtoehto. Käännyttiin takaisin.

Yhden asian lupaan tässä ja nyt: ellei tule henkilövahinkoja ja minä olen kymmenen kilometrin päässä Jäämerestä niin vaikka konttaan sinne ja kannan vaimon! Ja jos se merkitsee että myöhästyn töistä päivällä tai parilla niin sen kanssa voin oppia elämään.

Leka