Mehamn-Borgå

Nej, vi cyklade inte hem, vi fuskade och tog båten, bussen, tåget och bussen från Mehamn till Borgå. Men ändå kände vi att vi lyckats med något stort.

Sodankylä-Mehamn

I Mehamn tog vägen slut och vi kände äntligen att vi var uppe i norr.

Tervo-Sodankylä

Efter tusen kilometer började vi småningom tro att vi kanske verkligen skulle nå fram till Ishavet. Tur att vi inte visste hurdana backarna som väntade på oss på den norska sidan av gränsen...

Borgå-Tervo

Den första veckan innehöll svettiga stumpar och trötta lårmuskler. Finlands tyngsta backe hittade vi faktiskt i Pertunmaa. :)

Minnen från resan

När höstmörkret lagt sig över Finland som ett tungt täcke och man skulle bara vilja sova försöker vi glädja oss med att komma ihåg sommarens äventyr. På vårt råddiga arbetsbord hittade vi en hög av Borgåbladen med artiklar om vår resa. Den första publicerades dagen före starten, när vi inte ännu hade en aning om vi skulle komma längre än Orimattila.

Kotona (ja nenä kirjassa)!

Bussi toi meidät Rovaniemelle ja juna Helsinkiin ja toinen bussi Porvooseen. Ja blogi hiljentyi, kun Kaisa sai Rovaniemeltä vihdoin hankittua Potterinsa. :)

Suurkiitos kaikille lukijoille ja tukijoille!

Kaisa & Leka

Nähtävyyksiä

Löysimme Vadsöstä täydellisen kohteen iltakävelylle: kulttuuripuisto, jossa lampaat laiduntavat toisen maailmansodan bunkkerien vieresä. Kaisan mielestä lampaat olivat ihania, Lekan mielestä taas bunkkerit. (Leka ei suostunut ottamaan kuvaa lampaista, koska niitä oli enemmän kuin meitä ja kuka tietää minkälaiseen hyökkäykseen kamera olisi voinut ne provosoida...)

Kovin monta tuntia emme kuitenkaan jaksaneet ihastella pörröisiä otuksia ja betonimöykkyjä, joten nyt odotamme jo innolla Rovaniemen bussin lähtöä.

Kaisa

Pieni laiva, suuret maisemat

Päätimme eilen illalla tutustua Jäämereen lähemmin hyppäämällä Hurtigruten-laivaan. Matkustajien keski-ikä oli ehkä noin 70, mutta norjalaiset pikkukaupungit huiman hienoja myös mereltä päin katsottuna.

Aamulla tulimme Vadsöön, joka näyttää jo reilusti isommalta kaupungilta. Myöhään illalla kiipeämme täällä Rovaniemen bussiin, mutta sitä ennen minulla on vain yksi päämäärä: selvittää, löytyykö kaupungista uusi Harry Potter. :)

Kaisa

Majakanvartija

Puuskutimme majakan portaat ylös kämmenet hikisinä ja polvet tutisten, kapeita metalliaskelmia oli paljon ja niiden välistä näkyi, kuinka monta kerrosta putoaisimme jos ote lipeäisi. Ylhäällä olevalle pienelle huteran näköiselle parvekkeelle emme olisi voineet kuvitellakaan menevämme, vaikka ovi olisi ollut auki. Jos alan vaihto tulee ajankohtaiseksi, niin majakanvartijan joudumme pyyhkimään heti pois listalta.

Kaisa

71˚ 05' 33"

Slettnesissä on maailman pohjoisin mantereella sijaitseva majakka. Kävimme tänään katsomassa sitä naapurikylässä ja hieno oli.

Majakan niin kuin suunnilleen kaiken muunkin historiaan täällä kuuluu, että saksalaiset pistivät sen melkein sileäksi toisen maailmansodan jälkeen. Jokaisen kylän kirkko poltettiin ja sillat räjäytettiin. Mitähän strategista merkitystä mokomilla pohjolan peräkylillä saksalaisten mielestä oli? Kannattiko tuhlata dynamiittia siltaan, jonka toisella puolella on vain 10 000 poroa? Kysyy paatunut pasifisti. :)

Kaisa

Seikkailu jatkuu!

Työt kun vääjäämättä kutsuvat, niin tässä vaiheessa pyöräseikkailu muuttuu laiva-, bussi- ja junaseikkailuksi. Enempää en paljasta nyt, mutta blogi jatkuu kotiin asti!

Kaisa

Teellä Mehamnissa, ei kun siis Lebesbyssä

Tulimme siis eilen jo aamupäivällä perille reissumme viralliseen kohteeseen, Lebesbyn kirkonkylään. Mutta tunsimme päässeemme jotenkin liian helpolla. Olimmehan pyöräilleet VAIN 1600 km ja tulleet VAIN yhden Jäämeren vuonon rannalle ja tiekin jatkuisi vielä reilut 80 km pohjoiseen päin!

Hörppäsimme teet toisessa Lebesbyn kahdesta kahvilasta, nakersimme palan ruisleipää ja kiipesimme pyörien päälle. Eihän sitä muuten olisi kehdannut palata kotiin, joten olisimme joutuneet jäämään asumaan Lebesbyhyn ja menemään töihin kalatehtaaseen ripustamaan turskia kuivatustelineisiin. Hirveän ikävä eläkevirka kasvissyöjille...

Kaisa

5 asiaa josta olen matkan aikana ollut kiitollinen

1. Hyvä matkaseura

Ja vaikka se sattuukin olemaan oma vaimo niin pyydän ettei tätä lueta pelkäksi lässytykseksi. Ilman järkevää ihmistä jonka kanssa on voinut keskustella, jonka kanssa on voinut jakaa päivän tapahtumat, ovat ne sitten olleet hyviä tai huonoja tai pelkästään absurdeja (niitä on riittänyt!) matkanteko olisi katkennut jo alkuunsa. Tai ainakin ollut paljon merkityksettömämpi.

2. Lukkopolkimet

Monille kauhistuksen aihe - eikö pelota olla sidotu pyörään sillä tavoin? Ja mitä sitä totuutta kieltämään, harjoitteluun kuuluu ainakin yksi kaatuminen. Se oli onneksi jo hoidettu molempien osalta hyvissä ajoin ennen matkaa, ja oli kummankin kohdalla henkisesti kovempi isku kuin fyysiseti.

Lukkopolkimet antavat käytöön huomattavasti laajemmat lihasvoimavarat. Lihaksia kun voi käyttää näillä sekä polkemiseen että nostamiseen. Erityisesti ylämäissä suosittelen mitä lämpimimmin! (Puritaanit voivat sitten moittia meitä siitä että meillä on maantiepyörissä spd-polkimet, mutta voin vakuutaa että kävely on huomattavasti helpompaa piilolukkojen kanssa.)

3. Trailer Bob

Uskollinen kärrymme joka on kerrännyt niin paljon huomiota matkamme aikana, ettei kukaan ole edes ehtinyt huomata että Kaisa on amputoitu. Vaistoankin Kaisan suunnalta hienoista mustasukkaisuutta Bobia kohtaan...

Tavaraa on kulkenut mukana tarpeeksi ja helposti. Muuta kuljetustapaa en enää edes suostuisi käyttämään!

4. Sää

Olemme ilmeisesti säiden puolijumalan, Indran, lempilapsia. Sillä vaikka sää on ymmärryksemme mukaan ollut aivan kauhea kotopuolessa niin meille on riittänyt sateettomia päiviä koko retkemme ajaksi. Ensimmäistä päivää lukuunottamatta. Nekin kuurot jotka ovat meitä kastelleet ovat ollet lyhyitä ja ilmenneet vasta kun olemme aivan yöpaikan ovella. Öisin on toki saattanut sataa, mutta silloin olemme olleet autuaassa unessa!

5. Oppilailtani lahjaksi saama punapilkullinen ajoasu

Tämä sekä tyylikäs että mukava ajoasu on monta kertaa ilahduttanut minua pitkien päiväetappien aikana. Sen on räikeä eikä jää keneltäkään huomaamatta, ja on tuonut monen kulkijan kasvoille hymyn. Voiko vaatteelta enempää vaatia?

*

Listaahan voii jatkaa loputtomiin, mutta lopetan kuitenkin tähän. Niin moni asia on ilahduttanut matkan aikana jotka eivät mihinkään listaan mahtuisi.

Leka

Virallinen nähtävyys

Kuten tiedämme ovat norjalaiset sekä kovia kalamiehiä että kovia valaanpyytäjiä. Mutta se mikä lienee uutinen monille on että nämä kaksi ulkopuolisen silmissä varsin samankaltaista teollisuudenhaaraa eivät aina ole tulleet niin hyvin toimeen.

Kuten vuonna 1903 jolloin kalastajat päätyivät siihen tulokseen, että vähentyneet kalasaalit johtuivat läheisen valaanpyyntiaseman toimista. Ja mikä parempi ratkaisu ongelmiin kuin väkivalta. isossa mittakaavassa!

1200 hurjistunutta kalastajaa hyökkäsi valaanpyyntiasemalle ja repi sen maan tasalle. Tilannetta rauhoittamaan ei riittänyt poliisi, vaan myös armeija hälytettiin apuun.

Muistomerkki pysytettiin toivossa että vastaavaa ei enää tapahtuisi. Raportoimme kaikesta epäilytävästä liikehdinnästä. Over and out!

Leka

Polskis!

Eräs matkan tavoite minulle oli saada kylpeä Jäämeressä. Olin jo puolivälissä matkaa vannottanut Kaisaa pakottamaan minut, mikäli loppumetreillä iskisi pelko. Mikä osoittautui hyväksi vedoksi.

Kun kyselimme majatalomme pitäjiltä mahdollista paikkaa antoivat he ylimalkaisen vastauksen että tuossahan se meri on, sen kun uimaan. Mutta että kylmää on. Yhdeksän astetta. Aivan kuten koirien kanssa, norjalaisten edessä ei ole hyväksi osoittaa heikkoutta, joten totesin leveästi olevani vanha avantouimari, ja näin ollen vesi on tuplasti lämpimämpää kun se mihin olen tottunut.

Toimistosta ulos astuessani kaduin jo sanojani. Kylmä viima hyväili laihaa runkoani etsien tietä luuytimeen. Ja vesikin näytti yhtäkkiä paljon viileämmältä.

Mutta päätetty mikä päätetty, uimaan menisin. Paikan vain pitäisi olla täydellinen. Sellaista sitten metsästimmekin Kaisan harmiksi toista tuntia. Ja löytyihän se! Monenlaisen maastoesteen takaata.

Vedessä räpiköidessäni auttavasti koiraa tunne oli sanoinkuvaamaton. Tämä yksin riitti korvaamaan kaiken sen kärsimyksen jonka ruumiini oli matkan aikana kokenut. Jopa hiertyneen takapuolen!

Leka

You can run but you can't hide

So, here we are after biking almost 1 700 kilometers, in one of the most Northern points of continental Europe. And what did our tired eyes see first when we arrived to the hostel yesterday evening? Oh yes, a car with Dutch plates. However far we try to run you always get there first! :D

Kaisa

Peik, borde du köpa den här?!

Under den tid vi varit ute och cyklat har min bror spenderat sin tid i stort sätt på netti-autos och netti-venes och deras tvillingars webbsidor i en öändlig jakt efter den perfekta farkosten. Må den sen röra sig på land vatten eller i luften.

Och då vi tyvärr var tvungna att neka till hans plan att hämta hem ett skrot från Ivalo så tänkte vi tillgodogöra det med att erbjuda detta skepp. Säkerligen sjöduglig, och om vi så själva säger, en riktig pärla bland marina fortskaffningsmedel.

Leka

Keihäänheittäjälegenda

Kaisa ei yleensä valita. Ei vaikka sattuu, ei vaikka mäet verottaisivat voimia, ei edes silloin kun on nälkä ja väsy. Mutta tarkkaavainen ulkopuolinen voi kyllä huomata muutoksen matkantekijän mielenlaadussa.

Sillä silloin kun Kaisa alkaa naamastaan muistuttamaan Seppo Rätyä on paras pysähtyä hetkeksi ja kaivaa hätäsuklaa esille. Muuten perii hukka.

Nimimerkki kokemusta on!

(Kuvassa ei näy SR-ilmetä. Sen ilmetessä kameraa ei nimittäin parane ottaa esille.)

Leka

Men vad lite bagage ni har med er!

Då vi igår på en rastplats utanför Bekkarfjord stötte på nya bekanta från Borgå, vann en sak förundran bland dem: hur lite vi har med oss. Och denna förundran har de inte varit ensamma om. Detta speciellt i kontrast till de skåpbilar som susat förbi oss på vägarna, som säkerligen i många fall är större och bättre utrustade än ett ungt pars tvåa.

Och ett litet under är det ju också. Ett under som tillhör vårt experiment. De som känner oss, och speciellt mig, vet att vi är de värsta packråttorna. Det finns inget som inte skulle vara värt samlande, må det vara Pez-karamelldoseringsenheter, gamla skrivmaskiner, vilka som helst intressanta trycksaker. Och så vidare. Vårt hem har av mången beskrivits som ett lager, och det ligger nog en viss sanning i det.

Men nu skulle det bli annorlunda. På vår resa norrut skulle materians mängd minimeras. Inte på grund av några högflyktiga tankar om asketismens lycka. Inte i alla fall primärt. Utan av det praktiska skälet att varje gram man packar ner i väskan skall därefter med stor möda och besvär dras med. Upp för varje uppförsbacke, runt varje krök, längs varje väg. Varenda ett gram!

Och i det skedet får Thoreaus ord "simplify, simplify!" en alldeles konkret betydelse. Det har varit intressant att se hur mycket eller lite vi behöver för att klara oss. Och nu menar jag inte klara oss i bemärkelsen inte dör. Utan att klara sig lycklig och tillfredställd i alla de svängar vår färd tagit.

De som sett bilder på oss har märkt att vi har packat allt i egentligen två väskor. Den stora i kärran jag dragit, och den lilla på Kaisas rygg. I dem har vi vårt hem: kök (en trangia-kokare), vårt sovrum (två sovsäckar), vårt hem (ett tält), vårt bibliotek (två böcker), vårt klädskåp, vårt medicinskåp, vårt verktygsskjul och vår kontakt till yttervärlden (en bärbar dator med mobil internet). Vad mera behöver man för att vara nöjd? Möjligtvis en landsväg.

Leka

Eriarvoisuutta

Se että kaksi suomalaista kilometriä vastaa yhtä norjalaista on asia jota kukaan ei (onneksi...) tullut meille maininneeksi.

Kuvassa Kaisa taluttamassa pyörää alas jyrkkää kivirinnettä jota kutsutaan täällä päin päätieksi. Miltähän mahtavat sivutiet näyttää, ihmettelee pieni kansalainen? Tätä herkkua jatkui muuten seitsämän kilometriä, ja mäkeä alas ajaminen oli asia josta ei edes kannattanut unelmoida. Vauhtimme tällä etapilla: ruhtinaaliset 4,6 kilometriä tunnissa.

Leka

Är vi i Dnepropetrovsk nu?

Min vän Kicke som under ett par års tid arbetade i Ukraina vet vad vi talar om. Ni andra får försöka visualisera det. Men när vi under vår resas sista etapper övernattade i Ifjord, kunde man lika väl ha sagt åt oss att vi var magiskt förflyttade till Kievs förorter. Ty en liknande särpreglad förståelse av ordet estetik bemötte oss på vår camping plats. Bortblåst var allt det småborgerligt pittoreska norska, här var det eldstäder av betonggrisar som härskade! Kaisa gör sitt bästa för att sitta in i miljön.

Mad Max, anyone?

Leka

Kaisan nörttinurkka

18. päivä
Reitti Ifjord-Lebesby-Bekkarfjord-Hopseidet-Mehamn
Ajettu matka 102,44 km
KOKONAISMATKA 1 699,64 km
Keskinopeus 13,7 km/h
Ajoaika (ilman taukoja) 7 h 27 min
Energiankulutus (Kaisa) 2 817 kcal
Sää aamulla sateinen, päivällä pilvinen, illalla aurinkoinen.
Päivän hassu luku: Matkan varrelle sattui 14 km karkeaa soratietä (ja tämä tarkoittaa pienimmillään kananmunan kokoisia teräviä kivilohkareita). Huomasimme, että pyörän taluttaminen ylämäkeen on hitaampaa kuin polkeminen!

Päivä päivältä

Kartasta näette etappi etapilta matkamme.

Ne jotka lukivat blogiamme alusta asti muistavat alustavan reittisuunnitelmamme. Se on ihan ensimmäisiä posteja. Kulkumme on poikennut jonkun verran suunnitelmasta, olemmehan vapaita ja spontaaneja. Mutta kauas olemme tulleet, vaikka aina ei siltä polkiessa tuntunutkaan. Ja nyt olemme perillä.

Leka

Tähän tiemme päättyy

Olemme nyt saapuneet Jäämeren rannalle. Vajaa sata kilometriä edemmäs kun mitä olimme ajatelleet, ja päädyimme Mehamniin. Takanamme on nyt 1 700 kilometriä asvalttia. Tästä eteenpäin pääse vain uimalla. Ja siihen emme ryhdy. Ainakaan tänä iltana.

Päästäksemme tänne saimme kiivetä ylös vuorille, ja kiivetä alas vuorilta. Paljolti jalan, taluttaen pyöriä. Kiitos Norjan tielaitos!

Nyt olemme kovin väsyneitä, mutta tulevina päivinä kerromme matkan viime vaiheista. Malttakaa odottaa, tarjolla on katkeria tunteita, täriseviä lihaksia, luopumisen tuskaa, nälkää ja lopulta voiton suloinen maku!

Mutta ensin me lepäämme!

Leka

Kaisan nörttinurkka

17. päivä
Reitti Tana Bru-Ruostefielbma-Ifjord
Ajettu matka 87,8 km
Keskinopeus 15,7 km/h
Ajoaika (ilman taukoja) 5 h 33 min
Energiankulutus (Kaisa) 1 909 kcal
Sää aurinkoinen ja myötätuuli.
Päivän hassu luku: Mäkisen reittimme varrella oli Ifjordfjellet, 370 metriä korkea tunturi. Tie ei ehkä mennyt sen korkeimman huipun yli, mutta ei kaukaakaan liipannut!

Melkein perillä!

Jännitys tiivistyy, olemme nyt saapuneet Lebesbyn kunnan alueelle! Huomenna on tarkoitus valloittaa kirkonkylä, koko tämän reissun virallinen kohde.

Kaisa

PS. Päivän teemaan sopivasti kyltti sijaitsi ylämäessä. :) Hämmästyttävää kyllä mäet eivät olleet minulle yhtä raskaita kuin Lekalle, vaan poljin niitä hitaasti mutta tasaisesti 7 km/h vauhdilla menettämättä lainkaan uskoani ihmiskuntaan tai reisilihaksiini.

Tästä on kiittäminen kahta suurta eroa pyöriemme välillä. Ensinnäkin Leka vetää perässään Trailer Bobissa koko maallista omaisuuttamme, tai ainakin retkiversiota siitä. Toisekseen minun pyörässäni on edessä kolme ratasta, Lekalla vain kaksi. Se pikkuinen, joka Lekan pyörästä puuttuu, sattuu olemaan se kevyt ratas, jolla on mukava nousta ylämäkeen. Väänsin sen sisään heti kun vuorikiipeily alkoi, ja lähetin mielessäni paljon pusuja ja haleja Trekin pyöräsuunnittelijoille, jotka päättivät tähän malliin sen asentaa. Thanks, guys!

Kuules Harald, meillä olisi vähän asiaa....

Den Konglige Norske Asfaltenin taso vaihtelee huonosta erittäin huonon kautta surkeaan. Sen saimme tänään kokea polkiessamme ylös tunturin seiniä pitkin.

Vitsailimme alkumäestä sillä että Kong Harald on määrännyt että vain ne paikat jotka ovat kuninkaalisen perheen käytössä päällystetään hyvällä asvaltilla. Muut pärjätkööt oudolla sorasekoitteella. Kiitimme samalla mielessämme Suomen Demokraattista Kansantasavaltaa ja sen johtoa, joka katsoo että jokaisella veronmaksajalla on yhtälainen oikeus tienpinnoitteeseen.

*

Myönnän että tänään oli ensimmäinen kerta matkan aikana jolloin usko oli loppua. Ja oli kohtia jossa itku ei ollut kaukana. Toki päivä oli niin kuuma ettei hyvää vettä kannattaisi siihen hukata - neste kun muutenkin oli kortilla. Ajoimme mäkiä jotka eivät ikinä loppuneet, pään yllä aurinko joka polttaa silmiä ja alla maaperä joka saisi suomalaisen tieinsinöörin puhkeamaan kyneliin.

Tämä johti siihen että ylämäissä hikoiltiin kuin siat, ja alamäissä painettiin jarrua kädet krampaten. Tiepäällysteeseen kun kuului myös usein toistuvia ja epäsäännöllisesti ilmentyviä reikiä, jotka ovat mannaa niin renkaille kun vanteillekin.

Nyt suihkussa käyneenä ja vatsani täyteen syöneenä voin jo naurahdella päivälle. Mutta sen sanon niille jotka eivät Pohjois-Norjassa ole pyöräilleet – harjoitelkaa kestävyyttä, sillä sitä täällä tarvitaan!

Mutta kun hiukan uskalsi irroittaa katsettaan edessä olevasta tiestä sai todistaa maisemaa joka oli huimaava. Korkeita tuntureita, syviä vuonoja, kirkkaita puroja. (Niin, sieltähän sitä vettä olisi saannut, mutta kun emme oikein siinä vaiheessa tienneet voiko sitä juoda...)

*

Majapaikkaan rullattuamme kysyimme kylän kaupasta. Vastaus oli että tämä oli kylän kauppa. Samalla kun se oli kylän huoltoasema. Ja kylän ravintola. Sekä kylän campingalue ja hotelli. Itse asiassa, majapaikkamme oli kylän keskusta, sillä koko kylä koostui yhdestätoista asukkaasta.

Mutta se oli sentään parempi tulos kun eräällä naapurikylällä, jossa ei asunut ketään. Josta kumpuakin filosofinen kysymys, onko kylä kylä jos ei siellä asuta? Jätän teidät miettimään tuota. Hyvää yötä. Huomenna on aikainen herätys.

Leka

Muhennos

Moni on epäillyt retkemme onnistumista. Osa kuntomme takia, osa päättäväisyytemme tai oikeastaan sen puutteen takia. Ja osa ihan muuten vaan, kun ei parempaakaan tekemistä ole.

Yksi epäiliöiden ryhmä kuitenkin on ylitse muitten: ne jotka epäilevät ettei kasvisyöjä kykene fyysisiin ponnistuksiin. Emmeköhän tassä vaiheessa jo ole näyttäneet että kyllä julmuudesta vapaalla dieetilläkin pysyy tiellä.

Ruokahuolto on kuitenkin erittäin tärkeä osa onnistunutta matkaa. Napoleonia lainatakseni: pyöräilijä pyöräilee vatsallaan. Muutama vinkki niille jotka vastaavaa retkeä suunnittevat:

1. Syökää jotain pientä joka tunti. Ei tarvitse olla mitään erikoista, leipä tai keksi, tai jopa suklaapala auttavat ihmeesti jaksamaan. Mutta koneeseeen on jatkuvasti lisättävä (pieniä määriä) ravinteita niin ettei tule uupumus. Mutta samaalla muistutan ettei pidä syödä liikaa juuri enne urheilusuoritusta, ahmiessa kun tulee ähky.

2. Juokaa tarpeeksi. Paras ratkaisu on meille ollut kahden pullon tekniikka, toisessa vettä, toisessa urheilujuomaa. Yleensä olemme juonneet joko Hartsportia tai Dexalia, kevyinä päivinä vahvemmin laimennettuna, raskaina täyssatseina. Nestehukka ei ole leikin asia. Ja sama kun syömisessä – usein ja vähän. Tai kuumina päivinä usein ja paljon.

Me olemme ottaneet tavaksemme syödä tukevan aamiaisen, yleensä mysliä ja leipää, sekä mehua jos sitä sattuu olemaan. Kylminä aamuina olemme kaiken lisäksi lämmittäneet myslimaidon kiehumispisteeseen. Jolloin sitä jaksaa syödäkin enemmän.

Puolen päivän aikoihin syömme lounaan, joka useimiten on leipää sekä mahdollinen hedelmä ja jugurtti tai Kaisan tapauksessa ruusunmarjaviili (jos sitä on saatavilla).

3. Syökää illalla kunnolla. Pyöräilypäivän päätyttyä teemme sitten pääaterian. Mukanamme on trangia-retkikeitin, joka on ollut oiva laite. Ja kun monessa vuokraamassamme mökissä on ollut keittolevy, on sen kattiloita voinnut käyttää niillä. Retkimuonaamme kuuluu kolme peruslajia, jotka ovat nopeita valmistaa, eivät vaadi kovinkaan kummoisia raaka-aineita, ja joita voi valmistaa yhdessä tai kahdessa kattilassa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita että ruoan laadun suhteen tulisi tinkiä. Ruoka voi täyttää edellä mainitut kriteerit, ja kuitenkin olla maukasta. Salaisuus on vain ottaa mukaan pieni maustearsenaali. Meillä on mukana pienet pusilliset kuivattua chiliä, intialaista kuminaa, jauhettua korianteria, rouhittua mustapippuria, kurkumaa, asafoetidaa ja mustia sinapinsiemeniä. Tämän lisäksi olemme tarvittaessa hankkineet tuoretta inkivääriä, soijakastiketta ja tuoreita yrttejä, kuten basilikaa, korianteria ja persiljaa.

Yksi laji jota olemme syöneet varsin paljon on niin kutsuttu kitri. Se on riisitä ja linsseistä keitetty muhennos, johon olemme yleensä lisänneet tomaattimurskaa antamaan makua. Kuten kuvassa näkyy näyttää tämä linssi-riisi-muhennos maittavan nuorelle rouvallekin, kun on kerran jo kolmas lautanen meneillään.

Kuten Rudolf Koivun sadussakain muistutettiin on nälkä paras kokki. Ja mikään ruoka ei ole niin hyvää kuin se jonka syö 150 kilometrin lenkin jälkeen!

Leka

Sateenkaaren päässä lienee Jäämeren ranta

Sateenkaarikin näyttäytyi meille rullatessamme Norjan rannikkoa pitkin, joskin siihen monesti liittyvä lieveilmiökin antoi itsestään. Melko lyhyt kuurosade onnistui kuitenkin kastelemaan matkailijat varsin onnistuneesti, joskin varaamamme "sadetakit" estivät liiallisen kylmettymisen. Ja ainahan ilmaa on helpompi hengittää juuri sateen jälkeen.

Leka

Kaisan nörttinurkka

16. päivä
Reitti Kaamanen-Utsjoki-Tana Bru
Ajettu matka 158,77 km
Keskinopeus 19,7 km/h
Ajoaika (ilman taukoja) 8 h 2 min
Energiankulutus (Kaisa) 2 488 kcal
Sää Suomessa aurinkoinen ja tuuli myötäinen, Norjassa vastatuulta ja sadekuuroja.
Päivän hassu luku: Norjalaisella leirintäalueella suihkussa käyminen maksaa 20 kruunua/5 minuuttia. Minun hataralla matematiikallani tuo on melkein kolme euroa! Osaavat kyllä ottaa turisteilta rahat pois!

Syytän kaikesta miestä huoltoasemalla

Rullasimme Utsjoen keskustaan jo kahden maissa (matkalla oli muuten huikeita maisemia!) ja tuumimme, että vähän pidemmälle voisi vielä polkea. Aika olisi muuten voinut tulla vähän pitkäksi Utsjoen keskustassa hengaillessa. Ajattelimme suunnata Nuorgamiin, yöpyä siellä ja aamulla siirtyä Norjan puolelle joen yli.

Kysäisimme kuitenkin huoltoaseman pihassa tapaamaltamme mieheltä, kummalla puolella Tenojokea tiet ovat paremmat. Hän muisteli Norjassa olevan paremmat asvaltit, mutta huomautti, että Nuorgamissa ei ole siltaa, vaan siltavaihtoehdot ovat Utsjoella ja Tanassa Norjassa. Kun kerroimme olevamme Tanaan päin menossa, hän lausui kohtalokkaat sanat: "No sinnehän on kuutisenkymmentä kilometriä, kyllähän te sinne polkaisette!"

En tiedä minkä verran tämä herra oli itse pyörän päällä aikaa viettänyt, mutta olisin kyllä mieluusti nähnyt hänet mukanamme "polkaisemassa" Tanaan. Ensinnäkin meillä oli jo alla melkein 90 kilometrin matka Utsjoelle. Toisekseen Tanaan oli 69 km, ei 60. Kolmannekseen käytännöllisesti katsoen koko matkalla oli kova vastatuuli. Neljännekseen Norjan puolella, jonne siis menimme heti Utsjoelta, välillä myös satoi.

Totesin jo retken alkupuolella, että välillä pyöräily on itsessään hauskaa, välillä taas hupi syntyy itsensä voittamisesta. Tänään kysymyksessä oli Utsjoelta eteenpäin selkeästi jälkimmäinen. Mutta nyt kun hetken päästä ryömin makuupussiin ja siirryn katselemaan unia ollaan joka tapauksessa hupivaiheessa. Ja selkeästi Norjassa!

Kaisa

Kaisan nörttinurkka

15. päivä = Kevytpäivä
Reitti Ivalo-Inari-Kaamanen
Ajettu matka 69 km
Keskinopeus 20,5 km/h
Ajoaika (ilman taukoja) 3 h 21 min
Energiankulutus (Kaisa) 1 124 kcal
Sää aamulla pilvinen ja tihkusateinen, iltapäivällä aurinkoinen.
Päivän hassu luku: Ensin tienviitta Norjaan oli oikealle, sitten vasemmalle, ja suoraankin mennään Norjaan päin. Norja on siis kolmessa eri suunnassa!

Kylmää mutta hauskaa

Leka pulahti pieneen järveen majapaikassamme Kaamasen kylän pohjoispuolella. Seurasin tilannetta turvallisesti auringon lämmössä laiturilla ja kehitelin erilaisia tekosyitä, miksi en tälläkään kertaa voinut tulla mukaan uimaan kylmään veteen. Nähkääs kun laituri oli 15 cm liian korkealla veden pinnasta, joten en olisi ilman uimajalkoja millään päässyt ylös vedestä... :)

Kaisa

Ettemme ylpistyisi

Inarin kirkonkylällä kaupan eteen pysähtyi meidän lisäksemme kolmaskin pyörämatkalainen. Aloin heti kysellä, mistä mukavanoloinen mies oli tulossa ja minne menossa. Hän aloitti: "Lähdin reilu kaksi viikkoa sitten Helsingistä..." jolloin minä avasin suuni sanoakseni: "Mekin lähdettiin kaksi viikkoa sitten Porvoosta!" Mutta miekkonen jatkoikin: "... ja menin Vaasan kautta Norjaan, Nordkappiin, ja olen nyt palaamassa takaisin." Eih! Melkein samassa ajassa kuin me tämä hirmupolkija oli jo käynyt Jäämerellä ja kääntynyt kotia kohti!

Ilmeni, että miehen päivämatkat olivat vähän eri luokkaa kuin meidän, 160-200 km, hän polki joka päivä myöhään iltaan asti ja iski sitten teltan pystyyn jonnekin tien poskeen tai järven rannalle. Me turvamatkailijat olemme taas aina varanneet majapaikkamme hyvissä ajoin päivällä ja saaapuneet perille viimeistään kuuden maissa iltapäivällä, ja teltassa ei ole vielä nukuttu yhtään yötä.

Reissukokemustakin miehelle oli kertynyt useammalta mantereelta Japania myöten, minkä rinnalla meidän viime kesän retki Porvoosta Ruotsinpyhtäälle tuntui vähän vaatimattomalta. Ylipäätään tunsin olevani tämän teräsmiehen rinnalla kuin mummo maitokauppaan menossa. Onneksi Leka tuli ulos kaupasta ja sain sentään tuntea, että meitä rimpuloita oli kaksi. :)

Hyvää matkaa suurpyöräilijä! Olet varmaan kotona ennen kuin me Norjassa...

Kaisa

PS. Inarinjärven rannalla otetussa kuvassa näyttää vielä siltä, että saataisiin vettä niskaan, mutta taas kävi mieletön tuuri: vaikka säätiedotus luoasi pelkkää sadetippaa poljimme kuivina ensin pilvien alla ja lopuksi auringossa!

Om asketism

Att bege sig på en cykelresa likt vår har två syften. det första syftet är det uppenbara, att nå en viss punkt på kartan. Det är egentligen den lättare delen av ekvationen. Det andra syftet är att övervinna sig själv. Och det är inte alltid lika enkelt.

Då bitarna faller på plats som bäst uppfylls båda målen samtidigt. Men så är inte alltid fallet. En intressant sak med att röra sig på vårt vis är att man snabbt kommer till insikten om hur liten ens egna kapacitet är, och hur mycket större krafter påverkar vår framfart mer än vi tänkt oss.

Väder och vind kan snabbt stjäla fem kilometer i timmen från farten, utan att ens göra något större nummer av sig. Att vara tvungen att med ihopbitna tänder trampa i nedförsbacken, med en bitter insikt om vad det innebär då backen svänger uppåt kan tära på ens entusiasm. Branta backar uppåt äter snabbt upp kraften ur musklerna, emedan branta nedförsbackar får fingrarna krampaktigt att pressa på bromshandtagen.

Allt detta kan verka som en klagovisa, men det är ingalunda min intention. Till och med i de stunder då benen värkt som värst eller motvinds pusten sugit all must ur chauffören har sitt värde. Ett värde, som man lättast nog uppskattar på kvällen insvept i sovsäcken, men ändå... Ty genom all denna möda har i alla fall jag en känsla av att jag faktiskt är förtjänt av att vara just här. Att med våld ta sig till Lappland med vrålande fart i en plåtburk är helt enkelt inte samma sak.

Men för mig är det en stor skillnad mellan att resa någonstans eller att enbart förflytta sig från en plats till den andra. En cyklist vi träffade utanför butiken i Enare hade samma upplevelse. Han konstaterade att enbart en cyklist kan på alvar uppleva vad landet har att erbjuda, alla dofter, vyer, ljud. En cyklist kan stanna egentligen var som helst, slå upp tältet, och fortsätta nästa dag. Eller nästa vecka, om han eller hon så vill.

Och jag vill understryka än en gång att mitt skriveri inte är en fanatisk bilhatares pamflet. Jag själv tar bilen till arbetet i Lahtis och kör till Helsingfors för att sköta mina ärenden. Dels av praktiska skäl (Lahtis) och dels av pur lättja (Helsingfors). Jag njuter inte särkilt av att köra bil, med praktiskt är det.

Det som jag däremot ifrågasätter är hela konceptet med bilsemestrande. Var är upplevelsen? På de rastpunkter var man kan tanka bilen, och dricka dyrt kaffe. Kanske inhandla en souvenir gjord av renskinn? Eller är upplevelsen hela resan i sig?

Givet, det kräver en del mer att bege sig på en cykelsemester, men mestadels är det frågan om en mental justering, mer än en fysisk. För se på oss, en kvinna utan ben och en man som inte sportat en dag i sitt liv. Vem som helst kan cykla, vem som helst kan bege sig på en cykelsemester. Att göra vår resa till något mytomspunnet som bara stålmän och superkvinnor kan klara av är att göra alla en björntjänst!

Det svåra är att ta det första steget. Och mången kan ifrågasätta hur det ska gå. Men det vet man ju inte före man prövat! Och ju längre man cyklar, desto bättre blir konditionen. Det kan jag i detta skede redan gå i borgen för.

Då vi trampande tagit oss upp ända hit upplever jag att Lappland tagit emot oss, godkänt vår rätt att vistas här, välkomnat oss, efter att ha beprövat vår viljestyrka. Att uppnå samma känsla med hjälp av andra medel tror jag inte att skulle ha burit samma frukt.

Leka

Etelän ahdistus

Asia joka on aina kotoa asti on vaivannut minua on niin kutsuttu etelän ahdistus. Se tarkoittaa että aamulla kun olemme päättäneet määränpämme ajattelen että sinne saapuessamme ollemme jo melko pitkällä. Tarkoitti se siten Pertunmaata, Kajaania tai Ivaloa.

Mutta illalla karttaa katsoessani huomaan aina kauhukseni että olemme yhä ihan etelässä. Ei tällä tahdilla jäämerelle päästä. Sitten laskeskelen mielessäni päiviä, ja pohdin pitäisikö päivämatkoja kasvattaa. (Tässä vaiheessa Kaisa yleensä vetää hätäjarrusta). Minun on nähtävä Jäämeri!

Kaisan serkku Sirkku kertoi Kajaanissa olessame paikallisesta miesporukasta joka lähti hiukan vastaavalle retkelle Jäämerta kohti. Tosin muutamin eroin. Ensinnäkin heillä oli meihin porvoolaisiin maantieteelisesti hienoinen etulyöntiasema, sillä he asuivat Sotkamossa. Toinen ero oli se että heidän ei tarvinnut käyttää lihasvoimia, sillä he liikkuivat moottorikelkoilla. (Niin, siis ajankohta johon tarina sijoittuu on siis talvi, vaikkakin lehtien mukaan täällä moottorikelkoilla kesäisinkin ajellaan.)

Matka sujui ilmeisesti rattoisasti, mutta kymmenisen kilometriä ennen Jäämerta ilmen ongelma. Lumipeite loppui.

Ja kun kelkkojakaan ei uskallettu jättää vartioimatta, niin jäljelle jäi vain yksi vaihtoehto. Käännyttiin takaisin.

Yhden asian lupaan tässä ja nyt: ellei tule henkilövahinkoja ja minä olen kymmenen kilometrin päässä Jäämerestä niin vaikka konttaan sinne ja kannan vaimon! Ja jos se merkitsee että myöhästyn töistä päivällä tai parilla niin sen kanssa voin oppia elämään.

Leka

The Dutch are here again!

Syama Gopala, we couldn't resist adding a couple more photos for you... Look at what we've found on the bookshelves at the last two places where we've stayed! The Dutch have conquered both Vuotso and Ivalo - do we even dare look at the books at the next place? :)

Kaisan nörttinurkka

14. päivä
Reitti Vuotso (Vuohccu)-Saariselkä-Ivalo
Ajettu matka 85,4 km
Keskinopeus 20,5 km/h (nopein tähän mennessä!)
Ajoaika (ilman taukoja) 4 h 9 min
Energiankulutus (Kaisa) 1 333 kcal
Sää aurinkoinen, muutama pilvenhattara.
Päivän hassu luku: Yksi ylitse jäänyt limetti on matkustanut laukussamme Kangasniemeltä asti, ja tänään kun sitä olisi tarvittu, emme löytäneet sitä mistään.

Terveisiä Marcolle Ivalosta!

Toisella meistä on ollut tämän matkan aikana jalkaongelmia. Kipeytynyttä tassua on pitänyt pysähtyä moneen kertaan verryttelemään ja lepuuttamaan. Ilmeisesti joku hermo painuu polkiessa pahasti. Arvatkaa kumman koivesta on kysymys? Lekan tietysti.

Jotkut ovat pohtineet, että mun tyngät ei ehkä kestä tällaista pyörähurjastelua, Älkäätten huolehtiko, tyngät voivat mainiosti! Marcon Viikissä kasaamat proteesit toimivat loistavasti sekä Napapiirin etelä- että pohjoispuolella.

Mutta mistäs saataisiin Leka paralle yhtä hyvät jalat?

Kaisa

Norja-kuume!

Olen miettinyt viime päivät, mistä saisimme hyvän Pohjois-Norjan kartan, jossa näkyisivät myös leirintäalueet ja retkeilymajat. Oma Pyöräily GT -karttamme on superhyvä, mutta ei Suomen rajojen ulkopuolella sisällä juurikaan muuta tietoa kuin päätiet. Katselin Kuusamossa kirjakaupassa paria Norjan karttaa, mutta ne olivat selkeästi autoilijoille suunnattuja ja mittakaava ei sopinut meille. Kun uusin Potter-kirjakin oli sieltä lopussa, en tehnyt kauppoja.

Tänään kohtalo sitten puuttui peliin. Ensimmäinen leirintäalue, johon yritimme, oli täynnä (oli muuten ensimmäinen kerta reissun aikana!). Seuraavalle oli 10 kilometriä ja mietimme hetken, viitsisimmekö lähteä niin kauas pois Ivalon keskustasta. Muutaman minuutin seisoskelu ruokakaupan edessä seuraamassa kiroilevia esiteinejä ja kaljaa kaksin käsin raahaavia aikuisia vakuutti minut siitä, että halusin nimenomaan vähintään 10 kilometrin päähän keskustasta.

Ratkaisu osoittautui mainioksi, kun kaarsimme viihtyisän Ukonjärven leirintäalueen pihaan Inarinjärven rantaan. Ystävällinen emäntä toivotti meidät tervetulleiksi ja johdatti sisään vastaanottoon. Sisään päästyämme hän kysäisi: "Tarvitsisitteko tällaista Pohjois-Norjan esitettä, tässä on tietoa kaikista majoitusmahdollisuuksista ja kartta?" Mahtava paksu vihkonen sisältää kaiken Norja-infon, mitä ikinä olemme tarvinneet, ja syöksyimme sisään mökkiimme tutkimaan sitä kädet innosta täristen. Skippagurra! Ifjord! Lebesby! Kjölleford! Mehamn! Gamvik! Loppureissun reitti alkaa hahmottua, pitkää peukkuja että pyörät ja ahterit kestävät!

Kaisa

Happea aivoille ja ihmissuhteille

Tänään maisemat yhtäkkiä muuttuivat dramaattisesti Saariselän tienoilla perusmetsästä jänniksi tuntureiksi. Onhan niitä erilaisia isoja mäkiä nähty, ja porojakin, mutta tänään ympärillä ei äkkiä ollutkaan metsää vaan aukeaa maastoa, jossa kasvoi vain pieniä koivukäppyröitä!

Ilmeisesti olimme aika korkealla, koska heti aukean kohdan jälkeen alkoi huima alamäki, joka kesti ties miten kauan, monta kilometriä. Tulihan siellä alhaalla sitten taas puitakin, ja poroja, ja kirkasvetisiä puroja... Muutama päivä sitten uhosin vielä, että kun on nähnyt yhden suomalaisen metsämaiseman niin on nähnyt ne kaikki, mutta nyt oli pakko vaan haukkoa henkeä Lapin maisemien edessä.

Kaisa

PS. Saariselällä kaupan edessä aurinkoa paistatellessa ja jätskiä syödessä todistimme perheriitaa, jonka päätteeksi perheen isä paiskasi auton oven kiinni kiljuen: "Älkää kiljuko!" Auto oli tupaten täynnä tavaraa ja jälkikasvua, ja voimme vain kuvitella mihin lukemiin sen sisälämpötila oli kivunnut helteisellä parkkipaikalla. Autoilu ei ehkä ole niin fyysisesti rasittavaa kuin pyöräily, mutta ihan ongelmattomalta matkustusmuodolta se ei vaikuta...

PS2. Itse kauppojen valikoima on yllättänyt iloisesti, täältä sa tofuakin! Olemme arvuutelleet, missä tofuraja kulkee, mutta vielä emme ole sitä ylittäneet. Jännityksellä odotamme, minkälaisia kauppoja Inarin kirkonkylältä ja Utsjoelta löytyy.

Kaisan nörttinurkka

13. päivä
Reitti Sodankylä-Vuotso (Vuohccu)
Ajettu matka 88,4 km
Keskinopeus 21,1 km/h (nopein tähän mennessä!)
Ajoaika (ilman taukoja) 4 h 11 min
Energiankulutus (Kaisa) 1 523 kcal
Sää pilvinen, iltapäivällä aurinkoa.
Päivän hassu luku: Vuotson ruokakauppa sulkee arkisin klo 18. Sen jälkeen kylältä on turha yrittää ostaa jätskiä (me yritimme).

Vuotso

Vuotso on Suomen eteläisin saamelaiskylä, ja niin pohjoisessa että yletyn juuri ja juuri osoittamaan sitä! (Mutta hiukan hämmentävää on, että olemme melkein 90 kilometrin polkemisen jälkeen vieläkin Sodankylän kunnan alueella...)

Kaisa

Vi övernattar hos mormor

Vårt rum i Vuotso var inrett i mormors stil. Möbler från olika stilar och olika tider har kombinerats för att bilda en unik helhet i Vuotson Majatalo. Bokutbudet i hyllan fortsätter i samma linje. Hälften romantisk litteratur á la Hertta-sarja, andra hälften Hemingway, Solzenitsyn och motsvarande klassiker. (Jag vågar inte ta upp frågan om de litterära preferenserna könen emellan baserat på detta sampel, ty jag kunde bli relegerad till soffan...)

Enligt reglementet från 50-talet får inte schabbiga personer inkvarteras. Speciellt inte i rummen. Lyckligtvis för oss hade Kaisa kammat håret och Leka sett till att nacken är ren och öronen tvättade.

Leka

Poroliineja!

Myönnetään, olemme naurettavia turisteja, mutta porot ovat niiiiin ihania! (Vaikka vähän pelottaviakin.) Tahtoisin päästä silittämään niitä kuonolle, vai onkohan se turpa? Mutta olen vähän huolestunut: näin tien vieressä kyltin "Poronlihaa". Ei kai nyt kukaan voisi syödä poroa? Tai mitään muuta eläintä?

Kaisa

Yhdestä suomalainen ei luovu

Prioriteetit kohdallaan. Ei sen enempää. Ei sen vähempää.

Leka

Uusia ystäviä

Hariannan kahvila noin sata kilometriä Ivalosta etelään. Kaksi karhua tahtoi kuvaan jalattoman naisen kanssa. Toinen tahtoi kaiken lisäksi esitellä juuri pyydystämäänsä turskaa. Mikäs siinä!

Leka

Melkein perillä?

Olemme nyt olleet matkalla päivän vajaa kaksi viikkoa. Matkan pituudesta ja kestosta johtuen eräät tuttavamme ovat kutsuneet retkeämme extremeurheiluksi.

Itse emme retkeämme kuitenkaan ole extremeksi mieltäneet. Sillä matkustamistamme leimaa ennen kaikkea rauhallisuus ja hitaus. repimisestä ja hosumisesta ei ole mitään hyötyä. Jos matkaan lähtiessä ei vielä ole buddhamaista mielenrauhaa sitä kyllä kehittyy viimeistään Lapin pitkillä suorilla.

"Tuosta menette tietä pitkin viitisensataa kilometriä, ja käännytte risteyksestä vasemmalle, niin sitten pitäisi jo näkyä..."

Ohjeet ovat selvät. Nyt ei kun niitä noudattamaan. Tieviitta majapaikkamme ääressä torstaina 26. heinäkuuta 2007.

Leka

Kiusauksia

Hna arvostaa varmasti Sodankylän kirjakaupan ja linja-autoaseman parturin eleetöntä tyyliä. :) Molemmat tarjosivat minulle suuria kiusauksia.

Kirjakauppa oli saanut uuden erän uutta Potteria, joka on pyörinyt tiiviisti mielessäni Pohjois-Suomen pitkiä suoria polkiessa. Ei se varmaankaan niin paksu ja painava ole... mitä nyt muutama lisäkilo olisi repussa... Lekan idea ostaa kirja, repiä siitä kannet pois ja sivut sitä mukaa kun olen lukenut ne, tuntuu vähän liian brutaalilta. Yritän pysyä kovana ja odottaa, että pääsen ostamaan kirjan koti-Porvoosta. Matkaa seuraavan viikon aikana minuun ei kannata yrittää ottaa yhteyttä...

Bussiasemalla taas bongasin aikatauluista pikavuoron Pohjois-Norjasta Rovaniemelle. Jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan hyppäämme siihen Norjassa viikon päästä ja istumme ja torkumme pehmeillä penkeillä Rovaniemelle, jossa vaihdamme junaan. Mmmmm... pehmeillä penkeillä... Kaiken lisäksi bussi huristi meitä vastaan Sodankylän pohjoispuolella, mutta kun sillä kohdalla ei sattunut olemaan pysäkkiä, oli pakko jatkaa polkemista. :)

Kaisa

Kaksi tosimiestä

Aamiaista syödessämme alkoi vieruspöydän mies iskeä juttua. Hän päätteli, ilmeisen oikein, että olimme pyöräillen liikenteessä. Viitteitä tästä hän saattoi saada trikoistamme, joskin toinen mahdollisuus olisi ollut kaksi modernia tanssijaa.

Kaisan feministikiukku ei kuitenkaan ollut kaukana kun mies osoitti kunnioitusta retkeämme kohti. Hänen lausuntonsa, sanasta sanaan:

"Pyöräily – se on tosimiesten tapa matkustaa!"

Mutta pienellä määrällä adrenaliiniahan polkee hiukan nopeammin

Leka

Kaisan nörttinurkka

12. päivä
Reitti Kemijärvi-Pyhä-Luosto-Sodankylä
Ajettu matka 111,6 km
Keskinopeus 19,8 km/h
Ajoaika (ilman taukoja) 5 h 37 min
Energiankulutus (Kaisa) 1 916 kcal
Sää puolipilvinen, pieniä sadekuuroja.
Päivän hassu luku: Olemme nyt pyöräilleet 1 107,64 km!

Två trötta bergsbestigare

Två trötta resenärer paussar utanför Luostofjällens K-market. Lite torkad frukt höjer blodsockret och färden fortsätter. Att vi endast tio minuter efter bilden tagits stötte på åtta kilometer av den sämsta asvalten detta land haft att erbjuda gjorde ju envar i sällskapet munter. Frostskadat vägunderlag fick en helt ny betydelse, och vi spekulerade vilt ifall asvalten a) var äldre än vi två, eller b) från förra sesongen. Samtidigt tackade vi vår skapare att vi inte fick punktering mitt bland ingenting. Nog för att vi har reservgummin med oss, dumma i huvudet är vi ju trots allt inte, men att utföra en extra manöver i skogen var inte direkt lockande.

Nu kallar den mjuka sängen med kraftig volym, God natt!

Leka

Torstai on päivistä tahmein

Sama kaava jatkui. Herätys, pesu, aamiainen ja matkaan lähtö. Suuntana Sodankylä, jonne tieviittojen mukaan noin 110 kilometriä. Helppo nakki, tulimmehan eilen 140 ilman sen kummempia kommelluksia.

Vaankuten kreikan jumaltarustossa, niin myös Lapinmatkailussa: hybristä seuraa nemesis. Joka tällä kertaa näyttäytyi meille Pyhä- ja Luosto-tunturin muodossa. Se on sanottava että komeita katseltavia ne kylla olivat, kummatkin. Mutta polkeminen niiden juurella ja välillä juurta ylöspäinkin kävi jo liikkunnasta. Bonuksena oli reppukin täytetty ekstraruualla, kun ei voinut tietää minne asti pääsemme. Kun näillä
leveysasteilla Citymarketit ja Prismat ovat hiukan etäämällä toisistaan kuin pääkaupunkiseudulla.

Siinä sitten raahattiin pitkin pohjoista hedelmäsäilykkeitä ja maitorahkaa. Selän särkiessä ja käsien krampatessa. Ja sitten satoi. Mutta vain vähän. Kunnon sade yllätti meidät vasta saavuttuamme Sodankylän keskustaan etsiessämme majapaikkaamme. Sitä ehtii ihminen kastua jo viidessäkin minuutissa melko kokonaisvaltaisesti kun oikein yrittää.

Kumpaakin väsytti ja vilutti, mutta perille oli päästy. Sodankylä oli muistamaani paljon isompi. Päivän pelastus oli kuitenkin majatalomme aivan keskustan tuntumassa. Lämmin suihku sekä lämmin ruoka yhdistettynä kuiviin vaatteisiin tekevät ihmeitä ihmisen mielialalle. Nyt alkaa usko huomiseen jo hiljalleen palata, ja ajatus keskustassa käymisestäkin tuntuu varsin mukavalta. Jospa sieltä saisi jotain karkkia?

Olemme muuten nyt virallisesti siirtyneet uudelle tasolle: tänään tuli mittarissa täyteen tuhat kilometriä!

Leka

Kaisan nörttinurkka

11. päivä
Reitti Kuusamo-Rukatunturi-Napapiiri-Suomutunturi-Kemijärvi
Ajettu matka 142,57 km
Keskinopeus 20,7 km/h
Ajoaika (ilman taukoja) 6 h 53 min
Energiankulutus (Kaisa) 2 307 kcal
Sää aurinkoinen, pieni sadekuuro iltapäivällä.
Päivän hassu luku: Kaisa paistoi illalla kahdeksan isoa lettua, ja nyt molemmilla on maha vähän kipeä mutta mieli iloinen.

Lihasvoimin Lappiin

Ajatuksemme oli pitää tänään kevyt päivä, ihan jo siitäkin syystä ettei ollut mitään mieltä lähteä repimään yhdeltä istumalta taas 140 kilometriä. Se sattui nimittäin olemaan etäisyys Kemijärvelle. Katsoimme jo ajoissa että Suomutunturin kupeessa oli leirintäalue, ja sinne matkaa pyöreät sata. Säätiedotuskin oli luvannut sadetta, joten mitä sitä itseään kiduttamaan.

Kun yhdentoista maissa kuitenkin olimme tulleet jo päältä 40 kilometrin, alkoi laskin päässäni suorittaa vääjämättömiä laskutoimituksiaan. Jos olimme edenneet näin hyvin näin lyhyessä ajassa, niin sehän merkitsisi että...

Varovasti ehdotin Kaisalle että mitä jos katsottaisiin minne ennätetään. Hiukan varovasti (yllätyksekseni) Kaisakin myönteli että vapaapäivä oli tehnyt tehtävänsä, ja mikäs tässä rullaillessa. (Kaisa ei koskaan oikein itse uskalla ottaa puheeksi myönteisiä pyöräilykokemuksiaan, sillä hän pelkää että jos minua hiukankin rohkaisee, niin otan projektikseni 24 tunnin pyöräilyn vailla taukoja.)

Mikä erikoista Kuusamo–Kemijärvi etapissa on se että se vaikuttaa olevan lähes kokonaan alamäkeä. Ja välillä jopa reiluja sellaisia. itse rekisteröin huippuvauhdiksi päältä 45 km/h, jolloin aloin painaa jarrua – kärry kun ei oikein niin haipakasta menosta perusta.

Plus että kaikkialla vapaasti sompailevat porot ovat jo tuossa vauhdissa varsin todellinen riski. Ne kun ovat ainakin etelän miehelle täysin arvaamattomia. Voin vakuutaa että oli kuumottavaa ohittaa parin metrin päästä eräskin yksilö jonka sarvet olivat vähintään kuusivuotiaan lapsen kokoiset.

Ohituksen jälkeenkin sitä löysi itsensä vilkuilemassa olkansa yli peläten että rotjake lähtisi seuraamaan. Tällä kertaa Olmo oli kuitenkin poroja vikkelämpi.

Maisemat muutuivat hienoista upeiksi, mutta en edes yritä kuvailla niitä, tietäen että sanat vain latistaisivat kokemuksen. Mutta sen sanon että Mooseksen Kurun lasku oli kokemus jonka soisin jokaiselle.

Saavuimme kuuden pintaan hostellillemme, jossa meidät vastaanotti kaksi maailman epäkiinnostuneinta naishenkilöä. Hymyä heistä ei saanut puristettua, ja jopa käytännön asioista kysyminen näytti tuottavan neideille tuskaa. Palveluala oli selvästikkin kummankin kutsumus!

Päivän kohokohta odotti kuitenkin vasta illalla. Pitkän lenkin jälkeen Kaisa palkitsi meidät kummatkin reilulla annoksella vastapaistettuja lettuja sokerin ja mansikoiden kera. Voin taata ettei mikään maistu niin hyvältä 140 kilometrin jälkeen!

Ken ei usko voi itse kokeilla.

Leka

Uusi ystävä

Pähkäilimme hartaasti koko kevään, millä pyörällä minun pitäisi lähteä tähän reissuun. Olin tehnyt pitkiäkin lenkkejä uskollisella Konan hybridilläni, ja pärjännyt mielestäni varsin mainiosti, mitä nyt ylämäissä jäin Lekasta jälkeen. Maantiepyörän hankkiminen tuntui turhalta vouhotukselta, vaikka tiesin hyvin, että Konan suunnittelijat eivät olleet nimenomaan tuota mallia piirtäneet yli 50 kilometrin lenkit mielessään.

Leka oli hankkinut oman Olmonsa muutama vuosi sitten, ja hurahtanut täysin sen keveyteen ja nopeuteen. Hengenvaarallisen kapeilta näyttävät renkaat rullaavat kuin unelma, ja ajamme oikeasti tosi harvoin hiekkateillä (tälläkään matkalla emme ole vielä kertaakaan sellaiselle joutuneet). Siispä Leka tuumi, että vaimonkin alle pitäisi saada kevyempi menopeli. Suostuttelutaktiikkaan kuului mm. pyöräesitteiden tuomista kotiin ja liioitelut kovaääninen puuskutus aina Konaa sisään nostettaessa.

Vähitellen aloin lämmetä ajatukselle, kun Leka vakuutteli, että maantiepyörällä olisin niiiiin paljon nopeampi ja pyöräily olisi niiiiiiin paljon kevyempää. Sitä paitsi näyttäisin paljon vakavammin otettavalta - ja kun taidot ovat rajalliset, niin ainoa tapa yrittää kompensoida niitä on edes näyttää siltä kuin tietäisi mitä on tekemässä!

Netissä roikkuessamme selvisi, että monet pyörävalmistajat tekevät nykyään erityisesti naisille suunniteltuja maantiepyöriä, joissa on huomioitu erityisesti naisten mittasuhteet. Satula on vähän lähempänä ohjaustankoa kuin miehillä, ohjaustanko kapeampi yms. Aloimme innoissamme soitella helsinkiläisiin pyöräkauppoihin ja kysellä, pääsisikö tällaista ihmettä koeajamaan. Vastauksena meille todettiin nyrpeästi, että pyörä voidaan kyllä tilata, mutta silloin se on myös sitouduttava ostamaan. Kysyn: Kuka hullu ostaa pyörän näkemättä siitä muuta kuin pikselisen kuvan netissä? Erityisesti kun pyörä on hankittava omien mittojen mukaisesti. Ei ole olemassa one-size-fits-all-pyöriä. Ei ainakaan maantiemalleja. Toisessa kaupassa kehotettiin suoraan menemään ulkomaille pyörän hakuun. Vika ei nimittäin ole pelkästään suomalaisissa kaupoissa, vaan myös maahantuojissa, jotka eivät näitä naisten pyöriä juurikaan Suomeen tuo.

Onneksi rakkaan saastuneen Itämeremme takana on sivistynyt ja edistyksellinen naapurimaamme Ruotsi, jossa asiakaspalvelussa ollaan joitakin valovuosia Suomea edellä. (No, myönnetään: on Suomessakin mukavia pyöräkauppiaita, ainakin Porvoon Pyöräkeskus joka auttoi meitä hurjasti tämän reissun kanssa. :) )Löysimme Tukholmasta kaupan, joka on erikoistunut naisten pyöriin, ja laitoimme meilillä kainon kysymyksen, olisiko pyöriä ihan oikeasti kaupassa esillä, vai pelkästään netissä? Ystävällinen ja perinpohjainen vastaus saapui seuraavana päivänä: kyllä, heillä oli varastossa naisten maantiepyöriä, monta eri mallia, ja olin tervetullut koska tahansa koeajamaan.

Metsästysvietti oli vallannut meidät, ja syöksyimme varaamaan laivamatkan Tukholmaan. Perusristeily riittäisi pyöräkauppojen tekoon mainiosti, eikä tekisi lompakkoon (eikä ilmakehään) yhtä isoa reikää kuin lento. Sitäpaitsi pyörän ottaminen lentokoneeseen on kauhea projekti laivassa kuljettamiseen verrattuna.

Arvannette jo kuinka tarina päättyy: koeajoin Tukholmassa Cycle Cornerissa kolmea erilaista naisten maantiepyörää. Vietimme monta tuntia kokeilemassa kaupassa eri säätöjä ja rullailemassa ulkona asvaltilla, kauppias oli supermukava ja avulias. Ihastuin eniten Trekin WSD 1500:n. Leka sai raahata ison pyörälaukun laivalle ja hikoilla, illalla nukahdimme hytissä sen viereen ja näimme unta tulevista seikkailuista.

Kaisa

PS. Uusi pyörä ei ole vain hienon näköinen: huristelen nyt noin 5 km/h nopeammin kuin aikaisemmin!

PS2. Monet ovat kysyneet, miksi uuden pyöräni renkaat ovat niin kapeat. Eikö se ole vaarallista? Tietenkään näillä ohukaisilla ei parane lähteä polkemaan metsäpoluille, mutta minä en olekaan ikinä ollut mikään maastorymistelijä vaan maantielenkkeilijä. Tällä reissulla emme toistaiseksi ole joutuneet ajamaan ollenkaan hiekalla, ja viime kesän retkillä Leka pärjäsi mainiosti kun vahingossa eksyimme ajamaan viitisen kilometriä hiekalla. Kapeiden renkaiden pienempi kitka keventää asvaltilla menoa kummasti!

Kaisan nörttinurkka

10. päivä = Vapaapäivä
Tallustelimme koko päivän ympäri Kuusamoa ja otimme rennosti. (Yritimme olla vilkuilematta karttaa ja miettimättä liikaa seuraavia etappeja, vaihtelevalla menestyksellä...)
Päivän hassu luku: 50 %. Se osa matkasta joka nyt on takana. Kuusamoon saapuessa juna kääntyi!

Tekstiilikaksoset

Retken edetessä matkakumppanit alkavat muistuttaa toisiaan yhä enemmän: tuulihousut ja samanlaiset t-paidat ovat tyylikäs asu tilanteessa kuin tilanteessa. Nyt vain pitäisi saada Lekalle jostain silmälasit ja ajaa Kaisan hiukset!

Kaisa

Vapaapäivä

On suunnattoman vapauttavaa viettää vapaapäivä yhdeksän yhtämittaan poljetun päivän jälkeen. Voi nukkua pitkään (aina puoli yhdeksään asti!), voi kävellä kaupungilla, tehdä ostoksia (ajolasit hukattujen tilalle ja lisää voiteita).

Mutta jossain vaiheessa iske huono omatunto. Eikö tässä nyt olis parempi vain polkea eteenpäin. Jos vaikka lähtisimme iltapäivällä, niin jo illalla olismme... Ja näin mieli vie mukanaan. Vaikka tiedän että välipäiviä on syytä pitää. ja niin ovat sanoneet kaikki pitkän matkan taittaneet. Mutta silti. Ihan joutenoloa? Jospa edes kävisimme museossa?

*

Majoituksemme sijaitsee aivan Kuusamon keskustassa, vastapäätä paikallista K-markettia. Saimme huoneen alakerrasta lähellä sisäänkäyntiä, jääkaappi on yläkerrassa. Kun sitten aamulla aamiaisen jälkeen lähdin viemään maitoamme sinne, tuli paikan emäntä vastaan toivottaen huomenta. Pahoitteli hiukan epäkäytännölistä kylmäkaapin sijaintia, johon vastasin etä ei se häiritse, hyvähän tässä aamulla on hiukan liikkua. Johon rouva vastasi että niin, se vaikuttaa olevan sinulle tuttua.

Yllätyin suuresti tästä, yhtäkkiä olen identifioitu urheilijaksi. Tätä päivä en uskonut kokevani! Jopa isäni serkku totesi minulle vain viikko ennen matkamme alkua että hämmästyi pyöräretkestämme. Hän kun aina oli pitänyt minua jopa ideologisena antiurheilijana, joka korkeintaan kantoi mukanaan rullalautaa. Nähdessään meidät Kaisan kanssa sonnustautuneina pyöräilyasuihin matkallamme alas Sarfsalöhön hänen oli hieraistava silmiään - olivatko tässä nyt ne samat ihmiset? (Toki hän muisi pilailla balettitanssijan käsilläni, ja kontekstista päätellen hän ei tarkoittanut miespuolisia tanssijoita.)

*

On hassua että minulta tosiaan kesti lähes 35 vuotta ennen kuin löysin liikkumisen ilon. Ennen tätä olin pitänyt urheilua lähinnä hölmönä, ja jossain määrin vähä-älyisenä toimintana. Kuten ystävälläni Mikillä oli taidekoulussa opiskellessamme tapana sanoa, "älymystö vihaa urheilua!".

Koulu-urheilu oli minulle, kuten monen monille kollegoilleni, pahin rangaistus. Eikä suinkaan siksi ,että kohdalleni olisi osunut opettajaksi joku sadistinen ex-vääpeli joka nautti nuoreten kurittamisesta. Päinvastoin, minulla ei oikeastaan ole pahaa sanaakaan sanottavana opettajistani.

Itse aine oli kuitenkin masentava. Miellyttävän leikin ja ilottelun sijasta keskityttiin darwinmaiseen vahvin voittakoot -henkiseen kilvoitteluun, jossa ruhjeetkin olivat vain palkintoja. Yritä siinä sitten päteä hiukan hauraamalla fysiikalla varustettuna, kun lätkää jo vauvaiässä harrastaneet taklaavat sinua kentän laidalla. Kun omalla kohdalla maila lähinnä toimitti kolmannen tukipisteen virkaa, pitäen miehen edes auttavasti pystyssä.

Ehkä siksi olenkin päätynyt pyöräilijäksi. Se on kestävyyslaji, jossa kilpailen vain ja ainoastaan itseni kanssa. Totta on, että pyöräilyssä kilpaillaan samalla tavalla kun missä tahansa muussakin lajissa, muta se puoli taas ei kiinnosta minua.

Pyöräilyssä yhdistyy minun kannaltani moni tärkeä asia. Maisemat vaihtuvat siinä tahdissa että mieli pysyy virkeänä, aistien saadessa juuri tarpeeksi ärsykkeitä jaksaakseen. Kuntoilusta voi löytää hyötynäkökannan, kun voi pyörähtää Porvoosta vaikka Helsingissä, tai heilahtaa mökille. Lisäksi pyöräilyssä ei liiemmin tule hiki. Tai tuleehan se, mutta kuivaa tuulen vireessä, niin ettei ole ällö olo.

Toinen puoli on pyöräilyyn liittyvä estetiikka, joka visualistina puhuttelee minua suuresti. Koko värien kirjo, pyörien mallit, monimuotoinen historia ja salaiset koodit luovat lajille lähes myyttisen auran.

Minua nimenomaan kiehtoo se, miten yhteiskuntamme varsin kapeasti mahdollistaa miehelle itseilmaisun pukeutumisellaan. Ja nyt puhun virallisemmasta pukeutumisesta, en niin sanotuista mökkivaatteista.On sanottu että miesten univormusta vain kravatti soveltuu itseilmaisuun. Tässä piilee tietty totuus, vaikkakin pukeutuminen on viime vuosikymmenten aikana vapautunut.

Pyöräilyvaate edustaa kuitenkin toisenlaista pukeutumista. Pyöräilyasu on pyöräilijän univormu, ja se liittyy selkeästi funktionaalisuuteen. Materiaalit, leikkaus ja tuuletusominaisuudet ovat selkeästi mietittyjä tietty päämäärä mielessä.

Mutta samalla tähän univormuun liittyy tietynlaista leikittelyä. Missä muussa yhteydessä esimerkikisi mies voisi olla vakavasti otettava osa yhteiskuntaan ja olla puettuna tiukkaakin tiukempiin valkoisiin trikoihin jota rytmittävät noin kahdeksan senttä halkasijaltaan olevat kirkkaan punaiset pallot?

Pyöräilijältä se onnistuu, ja jos kantti ei kestä ihan loppuun asti voi aina vedota siihen että liikenteessä on täkeä näkyä. Tämän argumentin luulisi viimeistään olevan sellaien jonka kaikki hyväksyvät.

Liian kauas pyörästä ei tässä asussa kuitenkaan parane eksyä, sillä muuten tulee pian kylähullun maine. Itse olen määritellyt etäisyydeksi pyörästä tässä tapauksessa neljä metriä.

Leka

PS. Pallovaate on yksi niistä salaisista koodeista, joihin aiemmin viittasin. Se on paita, joka on varattu Tour de Francen parhaalle mäkimiehelle. Koen nyt viime päivät vaaroja nousseena, että olen tämän paidan ansainnut!

Två eller fyra hjul?

Min bror var aningen orolig över att vår blog tagit en anti-bilism ståndpunkt. Om den allmänna opinionen är likartad är en rättelse på plats.

Ingendera av oss är anti-bilism. Som ett konkret exempel på det kan jag hänvisa till att jag är en mångårig prenumerant av en av Finlands mest framstående magasin, Mobilisti. (Både ordinarie och Senior!) Jag använder mig också av bil då jag behöver, lika som min fru. (Ifall någon vill skänka mig en Dodge eller Buick från 60- eller 70-talet så tar jag gärna emot den. Av modeller ligger Monaco och Riviera nära mitt hjärta, men även andra går.)

Vad jag dock är anti, är dårar som är färdiga att förorsaka grava olyckor genom att skuffa stackars försvarslösa cyklister av vägen bara för att vinna några sekunder på resan till sin destination. Att vi båda nästan hamnade i diket när en Alfa Romeo med våld skulle förbi bilen framför den på en smal vägsträcka. Svordomar hördes på de båda inhemska språken.

En annan sak är att bilen har en förslappande inverkan på mången chaufför. Att konsekvent ta bilen till butiken då sträckan är under ett par kilometer syns på mången medmänniska i form av en rejäl korv runt midjan.

Men ännu mer än det är jag orolig för den atmosfär av brådska vi skapar. Att jag flera gånger under resan fått höra att "nog skulle det vara trevligt att cykla, men inte har jag tid" har överraskat mig. Vart försvinner all tid? Och har inte envar egentligen tillgång till samma tid, cirka 24 timmar per dygn? (Ok, jag vet, jag vet, mången har barn, och arbetar och så vidare, men häng med en stund.)

Att delge råd åt andra ur ens egna synvinkel är sällan en god idé. Men i detta fall ger jag mig friheten att låta tanken sväva. Ifall vi tänker oss att den vanligaste bilen som under vår resa passerat oss utan tvivel är en husbil, rätt ny till på köpet.

Jag har ingen aning vad en sådan kostar, med om jag tippar på 50 000 euro, så blir det kanske inte ännu i överkanten. Här tillägger vi med bensin, försäkringspremier och servicekostnader. Var och en får själv föreställa sig dem.

Om vi utgår från en månadslön på 5 000 euro, så skall man reservara cirka ett års lön utan andra utgifter för att finansiera sin rullande låda. Ifall man istället tar elva månader sabbatsledigt, och köper den lyxigaste cykeln man hittar är man ekonomiskt i samma läge. Och efter året hälsomässigt i betydligt bättre skick om man rullat runt med två hjul under sig istället för fyra. Konstigt, eller hur?

Och under ett års tid hinner man cykla en hel del, kan jag garantera!

Leka

Postscript

Då min bror, som nog bär den sanna bilentusiastens krona i vår familj, märkte att vi började närma oss Ivalo, ringde han mig med en uppgift. På orten fanns nämligen till salu en gammal Volvo, modellens smeknamn valpen, som han gärna kunde tänka sig äga. Så när vi nu en gång i varje fall var i trakterna, så kunde vi ju göra handeln, och köra ner den.

Mina argument om att detta nu inte riktigt var i vår cykelresas anda bemöttes med oförståelse. Vi kunde ju väl cykla upp till Ishavet om det nu var så viktigt, sedan komma tillbaka till Ivalo. Varefter vi enbart behövde lasta cyklarna i bilden och köra skrället till Rovaniemi, och sätta det på tåget till huvudstaden. Lätt som en plätt!

Trots min brors ihärdiga försök att ordna allt på det mest rationella sätt är jag nog tvungen att göra honom besviken. Vi komme inte att hämta honom en Volvo på vägen ner. Men undra inte ifall ni trots det ser honom sitta i en inom en snar framtid. Hans flickvän råkar nämligen vara på besök i Rovaniemi, och det är ju egentligen enligt hans kalkyler alldeles intill Ivalo!

Kaisan nörttinurkka

9. päivä
Reitti Suomussalmi-Kuusamo
Ajettu matka 147,57 km
Keskinopeus 20,3 km/h
Ajoaika (ilman taukoja) 7 h 14 min
Energiankulutus (Kaisa) 2 453 kcal
Sää aurinkoinen, pientä myötätuulta.
Päivän hassu luku: Tänään näimme neljä poroa. Yhdellä niistä oli punainen kaulapanta.

It's Dutch!

This blog entry is solely for our friend Tim, aka Syama Gopala. Now we have biked 850 kilometers North from Porvoo. And what meets our eyes when we roll into Kuusamo. Yes, you are in our thoughts, you don't need to try this hard. And no, we did not buy any Dutch cheese, thank you for asking.

Leka

Night of the living dead.

Befara inte, Kaisa har inte förvandlats till en av de nära på tusen zombierna, som för evigt är bundna till åkern de patrullerar. Tysta vänner, men pålitliga. Och tydligt trendmedtvetna, ty de byter kläder två gånger om året. Likasom frisyr.

För dem som vill träffa dem själva, så är det bara att ta vägen från Suomussalmi upp mot Kuusamo. Platsen intill folket bjuder även på kaffe och plättar. Något som nog såg lockande ut, aven om vi denna gång inte kom åt att bepröva någondera.

Leka